Katse tulevaisuuteen

Hei tulevaisuuden minä! Toivottavasti maailmaan on tullut rauha. Toivottavasti luonnonsuojelu on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Toivottavasti emme joudu enää pelkäämään. Toivottavasti olisi jo aika sanoa, että tulevaisuus näyttää nyt valoisalta! ♡

Hei sinä. Tänään minusta tuntuu levottomalta. Sen lisäksi, että maailman tapahtumat luovat epävarmuutta, omassa elämässäkin on epävarmuustekijöitä. Olen valmistumisen kynnyksellä enkä ole löytänyt mieleistä työ- tai harjoittelupaikkaa. Epämieluisia on kyllä ollut tarjolla. Tänään kaduttaa, etten tarttunut yhteen epämieluisaan tarjoukseen. Tänään se tarjous tuntuu maailman parhaalta. Katumus raastaa ja tekee levottomaksi. Jossittelu uuvuttaa.

Hei tulevaisuuden minä. Tänään tuntuu toivottamalta. Melkein jopa musertavalta. Tällaisia päiviä on ollut paljon viime aikoina. En tiedä kuinka kestän enää yhtään kriisiä. Mutta pakko on jollakin tapaa sinnitellä. Tahdoisin uskoa vielä auringon nousevan ja maalaavan maiseman oranssiksi. Tosiasiassa se tuntuu niin kaukaiselta, että sen ajatteleminen sattuu. Näkisipä tulevaisuuteen edes pienen kurkistuksen verran. Silloin olisi helpompi kestää.

Hei tulevaisuuden minä! Mitä sinulle kuuluu? Onko jo rauha Ukrainassa? Tuliko talvella kylmä? Riittikö vessapaperia kaupoissa? Oliko kovat sähkölaskut? Nyt minua jännittää miten sinulle on käynyt, miten läheisillesi on käynyt ja miten maailmalle? Toivon, että kaikki kääntyy vielä parhain päin.

Hei tulevaisuuden minä! Toivon, että pandemian aikana aloittamasi prosessi itsesi, tunteidesi ja tarpeittesesi esiintuominen, arvostaminen ja edistäminen jatkuu. Olet ollut äärettömän rohkea ottaessasi suuria askelia itsesi eteen vaikka olet ollut suljettuna neljän seinän sisään ihmisten kanssa, joiden et ole voinut luottaa ymmärtävän ja tukevan sinua. Jatkukoon sama rohkeus, vahvistuminen ja itsellesi aitona pysyminen aina edelleen, nyt rakkaiden ja valitun perheen ympäröimänä.

Hei tulevaisuuden minä! Toivottavasti olet sinut muuttuvan maailman kanssa. Aina tulee uusi kriisi, katastrofi, tai voi se olla ihanuuskin; muutos on se joka pysyy ja yllättää. Korona opetti sinut sietämään epävarmuutta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan opetti sinulle ettei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää. Älä silti heitä kirvestä kaivoon, vaikka joku törttöilisikin oikein olan takaa. Kaikki ei ole huonosti. Muista miltä tassut tuoksuu & kehräys tuntuu, jos ahdistaa kovasti. t. menneisyyden minä

Toivottavasti tulevaisuus olisi vieläkin hupikkaampaa ja ilman koronaa.

Tulevat ajat ovat metsien ja soiden - ihmiset ovat muuttuneet paremmiksi ja eivät enää ylikuluta luontoa pilalle. Tiede on tullut lähemmäksi ihmisiä ja päätökset tehdään järkevämmin luonnonvaroja säästäen - ihmiset ovat terveempiä ja rauhallisempia. Luonnonpuolustus on uusi arvo ja jokainen kansalainen suorittaa siihen liittyvän koulutuksen ja harjoittelun. Vanhoista historian kriiseistä on tehty mm lauluja ja runoja - itkien niitä esitetään ja toivotaan - että yhteiskunta saisi vielä elää, vaikka luonto ei enää jaksaisi kannatella ihmistä - ihminen on oppinut ennallistamaan puhdasta vettä - siis on toivoa

Hei tulevaisuuden minä. Tänään tuntuu hartaalta. Taivaanranta alkoi hämärtyä yhdeksän jälkeen ja katuvalot synttyivät. Hämärä on kaunista ja illan kosteudessa tuoksuu koulujen alku. On aika palata töihin, kiinnittyä aikatauluihin ja kiireeseen. Kiire on huvittava tunne. Se on kaikkialla ja koko ajan, ja kun pysähtyy kysymään itseltään "Mihin minulla oikeastaan on niin kova kiire?". Niin en osaakaan enää vastata. Pandemian aikana kiire lakkasi olemasta (omalla kohdallani). Ei enää ollutkaan mihinkään kiire ja hätäännyin siitä. Ei ollut enää mitään mihin niin tiukasti tarraantua. Etsin merkityksiä ja tukevaa maaperää muualta. Lohdutti se, että aurinko nousee ja laskee tietyllä rytmillä. Se, että lähileipomosta sai aina aamulla tuoreen patongin. Se, että hämähäkki kutoi uupumatta verkkoa olohuoneen katonnurkassa. Kaikki tavallinen lohdutti.

Hei Sinä. Minulle niin rakas ja silti välillä niin vieras, että puhun sinusta minun sijaan. Mutta nyt mietin, että johtuuko se tästä kummallisesta ajasta, että olen välillä etääntynyt itsestäni niin kauas ja toisaalta ollut itselleni tutumpi kuin koskaan aikaisemmin. Kun maailma muuttuu ympärillä näin radikaalisti, niin on ehkä pakko katsoa nimenomaan itsensä sisälle. 15 vuoden päästä sinä olet 68 vuotias. Se on kaiketi jo liki vanhus. Siinä iässä varmaan mietitään jo työnteon lopettamista, jos ollaan vielä hengissä. Näinä aikoina se tuntuu yllättävän epävarmalta toisin kuin varmuus siitä, että töitä on tehtävä kuolemaan asti selviytyäkseen. Mutta kun tänä päivänä ihmiset sairastuu paljon muuhunkin kuin koronaan ja kuoleekin. Nuoriakin ja siksikin on ollut pakko miettiä omaakin elämää ja sen tarkoitusta. Jumalaa, taivasta tai sitä jotain universumia, mihin me kaiketi päädytään. Auttaako siinä kiltteys, hyvä karma, hyvät teot? Luultavasti ei, mutta elämä on ystävällisenä ja empaattisena oman elämän kannalta mukavampaa. Eli jos sinulla on edelleen 15 vuoden päästä elämä, niin elä sitä. Ja elä sitä kauniisti, siitä nautiskellen. Siitäkin huolimatta, että luultavasti estrogeenin vähyys on lihottanut sinua entisestään ja haluaisit olla edelleen hoikempi, mutta olet käyttänyt siihen jo yli 50 vuotta, anna jo olla. Pue lempimekkoja päällesi, syö edelleen korvapuusti lounaaksi ja nauti niistä. Ota paikkasi tribun vanhempana naisena. Lue paljon. Kirjoja! Taistele edelleen niiden arvojen puolesta joihin uskot. Toimi, älä kyynisty tai katkeroidu. Kirjoita ja puhu. Äläkä suostu kuuntelemaan, kun sinulle kerrotaan, miten melkein- vanhoja ollaan. Kun nuoremmat ohittavat sinut. Rakastu edelleen uusiin kaupunkeihin, kieliin ja ihmisiin. Jos sinulla on lapsenlapsia, ole heille läsnä. Nyt sinun ei tarvitse kantaa enää yksin vastuuta tai kasvattaa. Voit vain suukotella ja ihastella. Heittäytyä katsomaan elämää heidän silmin. Katso itseäsi päivittäin ja katso itseäsi lempeydellä, rakkaudella ja kiitoksella. Sinä olet elänyt koko sydämellä tähän asti ja elät tästä eteenkin päin. Vaikka se tapahtuisi pommisuojassa tai jossain vieraassa maassa, jota et ole itse valinnut. Suomalainen sinä olet silti. Tasa- arvoinen, heikomman puolesta, luonnon puolesta ja vapauden puolesta taisteleva kaunis suomalainen ihminen ja nainen. Äiti, ehkä isoäiti. Ystävä. Sisko. Tytär. Rakastettu. Sinun voimasi on uteliaisuus, pidä siitä kiinni. Kaikki uusi, myös ikä on sen kannalta uusi mahdollisuus nähdä ja kokea uusia asioita.

Suuri maailma ja laajalle levittäytyvät murheet. Pandemian näkökulmasta tuo kyseinen vuosi 2019 oli samalla itseni ylittämistä ja pian johonkin kapeaan lukkiutumista. Muistan elävästi, kuinka kiitollinen olin saadessani tavata pitkästä aikaa kesällä sukulaisiani ulkomailla ja kuinka viiltävältä kipu tuntui pandemian alettua pian reissun jälkeen, kun matkanteon ja sukulaisten tapaamisen varmuus kaikkosi. Aikaa kului. Elintila kapeni ja erilaiset vaihtelevat säädökset tekivät arjesta omituista. Elämä kyllä muuntautui ja kulki hyvilläkin tavoilla eteenpäin, mutta ympärilläni oli paljon jännitettä. Sen aisti kaikkialla, kotipihasta lähtien. Ihmiset jakautuivat mielipiteineen ja maskit valtasivat katukuvan. Osa peitti kasvonsa ja osa uhosi lähes sylkien toisten päälle viimeiseen asti. Kaupoissa oli "koronapoliiseja", siis muita asiakkaita ja heidän "maskittomuuttaan" ja etäisyyttä toisiin vahtaavia henkilöitä, joille tuon ajan kauhut olivat imeytyneet ehkä vähän liioitellunkin pakkomielteisesti mielen sopukoihin ja tarve muidenkin kontrollointiin oli suuri. Ymmärrettävästi taustalla oli valtava pelko. Pelkoa oli ja on ollut tuon myötä paljon. Menetin kaksi lähipiiristäni koronaan. Useampi myös sairastui. En ole vielä tänäkään päivänä varma, milloin saisin tilaisuuden sukulaisiani tavata, niitä, jotka ovat vielä kaiken tämän jälkeen elossa. Moni heistä on jo ikäihminen. Itäraja on kiinni ja tuntuu kyseenalaiselta puhua venäläisistä juuristani, niin paljon kuin niitä arvostankin. Olen aiemminkin niitä tottunut peittämään koulukiusaamisen myötä. Sotaa ja väkivaltaa en hyväksy enkä niitä puolla missään olosuhteissa. On ikävää, että yhtä tragediaa seuraa pian toinen. Mutta jos imeydymme kauhuun ja pelkoon, potentiaalimme kärsii ja unohdamme elämän kauneuden. Emme voi valita mihin synnymme ja mitä ympärillämme tapahtuu, mutta voimme vahvasti vaikuttaa omaan suhtautumiseemme. Opin vaikeina aikoina siedättämään itseäni ja etsimään vaihtoehtoisia keinoja itseni kannattelemiseen ja elämän rakentamiseen nuorena aikuisena, erityisesti tällaisina aikoina. Elin pitkään itsenikin kanssa epävarmuudessa, häveten ja piilotellen aitoa itseäni. Yritin mukautua massaan, samalla tiedostaen kuinka rikasta ja vapaata elämää kaipasin. Sellaista, mitä en uskonut kohdalleni. Tämä aika kaikessa ikävyydessäänkin painosti itsetutkiskeluun ja siihen, mitä elämäänsä todella kaipasi. Miten voisi toimia itsensä ja samalla läheistensä eduksi. Etsin myös viisautta itsestäni ja sisäisen voiman vaalimista, sellaista, jota olisin jo reilu kymmenisen vuotta sitten kaivannut. Sitä, että pystyn itselleni sanottamaan: "Kaikki järjestyy ja sinulla on voima puskea eteenpäin, luoda oma todellisuutesi ympärillä vallitsevasta huolimatta". Minä selvisin. Henkisestä kivusta ja menetyksistä. Itseni uudelleenrakentamisesta ja polkuni avartamisesta rakkaudelliseen virtaan. Sellaiseen, joka on pois päin kaikesta tänä aikana tapahtuneesta. Sellaiseen, jossa on tilaa hengittää. Olen ylpeä itsestäni, mutta myös kaikista muista ja arvostan yhteisöllistä tukemista puolin ja toisin tällaisena aikana. Läsnäolo ja yhteys ovat tärkeitä tekijöitä mielenrauhan säilyttämisessä. Aiemmin pelkäsin, mutta tänään olen omassa voimassa. Se riittää. Yksi hymyilevä ihminen voi pelastaa kymmenen ihmisen päivän.

Hei minä, vuotta vanhempana. Toivon, että suuret epävarmuuden tekijät ovat vain muisto vaikeasta aikakaudesta. Korona muutti elämäni sekä positiivisesti että negatiivisesti. Etätyö eristi kotiin. Minulla ei ollut henkilökohtaisesti vaikeaa, sillä ei ollut huollettavia lapsia eikä taloushuolia ja oma työhuone mahdollisti täysipainoisen työn tekemisen. Työyhteisöä kuitenkin kaipasin. Pahinta oli syksyllä 2020, kun olimme jo suunnitelleet paluuta työpaikalle. Väsyin tietokoneen tuijottamiseen. Erkaannuin työkavereista. Syksyllä 2021 päätin jäädä opintovapaalle ja irtisanoutua, sillä en enää kokenut työyhteisön positiivisia puolia. Tilanne tuntui vapauttavalta. Keväällä 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Se tuntui fyysisenä pelkona. Ahdisti. Isä oli taistellut Neuvostoliittoa vastaan. Joutuisiko minäkin opettelemaan Molotovin cocktailien tekemistä? En ymmärtänyt, miksi Natoon ei liitytty heti. Eikö poliitikot nähneet uhkaa? Kaikki tulevaisuuden suunnitelmani menivät jäihin. Uskaltaako ryhtyä mihinkään? Kun Natoon päätyttiin liittyä, tunsin helpotusta. Asia ei vieläkään ole varma, mutta toivon, että kaikki menee hyvin. En ymmärrä, miten maailmassa vieläkin syttyy sotia. Eikö ole mitään opittu. Onko ihminen valtaan päästyään täysin häikäilemätön ja käyttää muita hyväksi. Pelottaa, kun naapurimaa on arvaamaton diktatuuri. Toivon hartaasti, että Ukrainan tilanne on jo ratkennut parhaalla mahdollisella tavalla eikä suomalaisten tarvitse elää pelossa. Ja minä olen löytänyt merkityksellistä tekemistä. Kaikkea hyvää ja elämän iloa!

Susta tuntuu nyt siltä, että sä et koskaan enää voi kokea aitoa täysin luottavaista rakkautta vastavuoroisesti jonkun kanssa. Sä pelkäät myös, että haaveet uudesta ammatista täytyy kuopata. Sä ajattelet olevasi huono äiti. Sä olet yksinäinen. Sä olet vielä kasvoiltasi kaunis ja sulla on hyvä sydän. Älä luovu haaveistasi, joku vielä osaa sua arvostaa.

Hei tulevaisuuden minä! Tänään minusta tuntuu siltä, että elämäni valuu hukkaan. Olen ollut vuosikausia äiti, vaimo ja työntekijä. Taaksepäin katsottuna tekisin nyt monta asiaa eri tavalla, paremmin ja kärsivällisemmin. Joka vuosi olen siirtänyt omia toiveitani aina vuodella eteenpäin ajatellen, että on tärkeämpää olla läsnä lapsille ja ehdin toteuttaa omia menojani myöhemmin. Nyt ajattelen lapsenlapsiani ja lasteni perheiden tarpeita. Näin viidenkympin kynnyksellä pakostikin miettii, mitä vielä ehtii tehdä. Arki tuntuu tylsältä suorittamiselta. Koska saan nauttia, mennä ja matkustaa? Eihän minulla ole sellaisia ystäviäkään, jotka tuntisivat samoin. Mieheni on aivan tyytyväinen tylsään arkeemme. Silti, arjen pitää muuttua. En kestä enää. Hei tulevaisuuden minä! Jos et vielä ole elänyt, niin aloita heti. Nyt on jo kiire, sillä loppu lähenee!