Kuva: Sanni Seppo
Kuolemansuru
Suru
Veli kysyi, voinko nukkua yöni täällä. Tottakai voin, tämä on kotini. Haimme sisäfileet ja viinit – istuttiin veljen kanssa jonnekin kolmeen, neljään asti yöllä, ja käytiin aina välillä katsomassa häntä. Syötiin ja juotiin, ja sen jälkeen menin hänen viereensä nukkumaan. Seuraavana aamuna hautaustoimisto haki hänet. Pahimmalta tuntui, kun ruumispussin vetoketju vedettiin kiinni, ja hän todella lähti. Hautajaisiin tulee sitten vain 10 ihmistä.
“…hän todella lähti.”
Hautajaisten tärkeys korostui
Tapaamisrajoitukset koskivat myös hautajaisia. Suppeimmillaan osallistujien määrä oli rajoitettu kymmeneen. Moni koki raskaaksi koskettamisen, erityisesti halauksen, poisjäämisen hautajaisista.
Surututkija Mari Pulkkinen kertoo menetyksestä.
Menetys jää meihin
Vastoin yleistä harhaluuloa, sureminen ei ole prosessi. Siinä ei ole säännönmukaisesti tulevia vaiheita, joiden jälkeen sureminen olisi ohi ja henkilö “parantunut”. Menetys on osa ihmisyyttä, yksi kokemuksista, jonka tulemme kokemaan. Ja kuten muut kokemukset, myös se jää osaksi meitä ja muokkaa sitä, millaisia olemme. Sureminen ei ole haitallinen häiriötila vaan luonnollinen ilmiö. Surevasta usein tuntuu, että aika pysähtyy ja katse kääntyy menneisyyteen. Suru voi tuntua kuin olemisen tilalta, josta on vaikea poistua. Ja se on hyväksyttävää – jokaisella meillä tulisi olla mahdollisuus surra hyvin.
Kiitos,
et ollut yksin tunteidesi kanssa.
{{ parseInt(result.result_count * 100 / totalVotes)}} %
{{ result.result_name }}
