Olen Jirko Viljanen, vuonna 1991 Lahdessa syntynyt, nykyisin Turussa asuva ja työskentelevä taidegraafikko. Grafiikan ohella työskentelen niin piirroksen, maalauksen, videon kuin valokuvankin parissa sekä yhdistelen näitä tekniikoita keskenään. Ei ole mediumia, jota pelkäisin käyttää.

Parhaillaan työskentelen kokeellisen taidegrafiikan parissa sekä kokoan kirjaa hautakivifrottaaseista. Käsittelen omaa mielenterveyttäni, kuolemanrajakokemustani sekä kuoleman pelkoa ja hyväksymistä.

Saatesanat Suru-teokseen:

Suru pysäyttää. Suru synkistää ja vie huomion kaikelta muulta. Suru syntyy menetyksestä. Oli kyseessä sitten katkeransuloinen ero, epidemia tai vakava sairastuminen, kyseessä on pohjimmiltaan pelko arjen pirstaloitumisesta, tulevaisuuden horjumisesta, tärkeän poistumisesta.

Koemme tällöin toivottomuutta. Suremme. Mutta huutavinta suru on silloin, kun lähimmäinen on nukkunut pois eikä enää ole läsnä tässä maailmassa. Menehtyneestä on jäljellä vain tyhjä kuori, joka aiemmin on ollut rakkaan persoonan koti. Sielu on jossakin toisaalla, ja vain maalliset jäänteet ovat kosketeltavissa. Yksi näistä on hautakivi.

Viime aikoina olen käsitellyt kuolemaa ja surua tutkimalla tarkemmin hautakivien sekä muistomerkkien anatomiaa frottaasien muodossa. Nämä tuotokset ovat koostuneet monesta useamman metrin pituisesta paperirullasta, joihin olen hangannut esiin muistomerkkien osia.

Pintojen hankaukset eli frottaasit (alk. ransk. frottage) tuovat näkyviin hautakivien jäljet niin, että paperille ilmestyy liukuvien liitujen ja hiilien kautta muistomerkkien muodot, halkeamat, merkistöt ja eroosiot. Paperille dokumentoituu täten pinnan tieto. Teokset ovat toisintoja hautakivistä ja toimivat vainajien viimeisinä potretteina.

Teos on toteutettu yhteistyössä Metsähallituksen, Museoviraston sekä Pro Seili-Själö ry:n kanssa. Teos on valmistettu Seilin hautausmaalla. Seilin saaren historiaa leimaavat vuodet spitaalisten ja mielisairaiden hoitopaikkana. Saarelle sijoitetut sairaat elivät eristyksessä, eikä toivoa saarelta poistumisesta ollut. Sairaiden kohtaloista muistuttavat edelleen puuristit kirkon hautausmaalla.

Dokumentoimani ristit ja kivet ovat mielisairaalaan lähetettyjen naispotilaiden sekä henkilökuntaan kuuluvien muistomerkkejä.

Huoli – tai halu päästä eroon – sai holhoajan lähettämään lähimmäisensä saareen potilaaksi. Potilaalle se tarkoitti loppuelämän mittaista hoitojaksoa Seilin mielisairaalassa. Potilaiden kokema suru ja toivottomuus ajoi minut toteuttamaan projektini juuri kyseisellä saarella. Lisäksi huoleni omaa mielenterveyttäni kohtaan ohjasi minut vierailemaan historiallisella saarella. Toisaalta saarella olo opetti sen, miten väistämättömän hyväksymisessä on toivoa ja lohdullisuutta.

Suru muuttaa aina muotoaan. Se muistuttaa meitä siitä, miksi elämme. Ja aina kun surutyö on tehty, sisään astuu hyväksyntä ja lohtu.